No niin. Asiat ovat edenneet nyt siten, että hallitusneuvottelujen ensimmäinen päivä oli tänään. Hallituksen muodostaja Juha Sipilä koettaa muodostaa hallitusta vaalien kolmen suurimman puolueen pohjalle, eli keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen. Tämän kuun aikana selviää, onnistuuko yritys.

Tulin itsekin nimetyksi mukaan hallitusneuvotteluihin. Tämä on otettava ilman muuta vahvana luottamuksen osoituksena, koska neuvotteva joukko ei ole kovin suuri. Omat vastuualueeni koskettavat ennen muuta ympäristöä, ilmastoa, vesistöjä, energiaa ja asumista. Ja äsken sain juuri tiedon, että tehtäväni on maanantain neuvotteluissa tuurata Olli Rehniä EU-linjauksia koskevissa neuvotteluissa. Onhan tuossa työsarkaa.

Olin myös viimeksi hallitusneuvotteluissa ja kokemuksesta tiedän, että näiden viikkojen aikana neuvotteluissa pystyy käytännössä vaikuttamaan enemmän kuin vuoden aikana eduskunnassa. Sen verran painavia ovat ne linjaukset, mitä hallitusohjelmaan tehdään.

Mutta kovia aikoja valitettavasti elämme. Kun yritys tuottavuutta, kilpailukykyä ja työllisyyttä vahvistavasta yhteiskuntasopimuksesta kaatui, merkitsee se sitä, että aloittava hallitus joutuu sopeuttamaan entistä enemmän. Suomeksi tämä tarkoittaa leikkauksia.

Leikkauksia on tehtävä, jotta Suomen velkaantuminen saadaan aisoihin lähivuosina. Mutta ne pitää tehdä mahdollisimman oikeudenmukaisella tavalla. Helppoja päätöksiä ei ole luvassa. Mutta tehtävä ne on silti.

Samalla pitäisi pitää huolta siitä, että saisimme aikaiseksi talouskasvua ja parempaa työllisyyttä. Ennen muuta se voisi onnistua oman käsitykseni mukaan yrittäjyyden edellytyksiä parantamalla. Mutta katsotaan nyt, mihin neuvotteluissa päästään.

Tässä viikolla on ollut myös hivenen erikoistakin keskustelua keskustan asuntopolitiikasta. Siksipä joudun avaamaan sitä hieman, varsinkin kun satun olemaan puolueen asuntopoliittisen työryhmän puheenjohtaja.

Keskustalla on ollut useita erilaisia työryhmiä pohtimassa erilaisia politiikkavaihtoehtoja. Talousmaantieteellisen työryhmän raportti on tällainen, mutta sitä ei voida pitää puolueen virallisena kantana asuntopolitiikkaan, kuten puoluesihteeri Timo Laaninenkin toteaa (HS 4.4.). Keskusta ei ole lopettamassa asuntotuotantoa metropolialueella. Sen sijaan haluamme olla avaamassa asumisen pullonkauloja, kuten pulaa kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista. Niitä tarvitaan lisää, ja tähän voidaan myös poliittisin päätöksin vaikuttaa.

Keskustan asuntopolitiikka nojautuu kol­meen pääperiaatteeseen. Päätöksenteon ytimessä on asumisen kustannuksien koh­tuullisuus, erilaisten tarpeiden huomioon­ottaminen sekä ihmisten valinnanvapaus asuinpaikkansa ja -muotonsa osalta. Jotta nämä tavoitteet voivat toteutua, tarvitaan asuntopolitiikkaan sekä kokonaan uusia ava­uksia että vanhojen säädösten päivittämistä.

Asuntopolitiikka oli edellisellä vaalikaudella pysähtyneisyyden tilassa ja on nyt huonommassa tilassa kuin Kataisen hallituksen aloittaessa toimin­tansa.

Keskustan mielestä on tärkeää hyödyntää jo olemassa olevaa, koko maan kattavaa yhdyskun­tarakennetta tehokkaalla tavalla. Hallitsematon muuttoliike suurimpiin keskuksiin aiheuttaa ongelmia sekä keskuksissa että niillä alueilla, jotka tyhjenevät. Hyödyntämällä jo olemassa olevaa rakennuskantaa entistä paremmin voimme hidastaa asuntojen hinto­jen ja vuokrien nousua pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvu­keskuksissa. Pääkaupunkiseudun hinta­taso on noussut jo aivan liian korkeaksi esimerkiksi poliisin, palomiehen tai sairaanhoitajan palkkatasoon verrattuna.

Aktiivisella asuntopolitiikalla on torjuttava asuinalu­eiden eriytyminen rikkaiden ja köyhien alueiksi tai kantaväestön ja maahanmuuttajien alueiksi.

Asunnottomien määrä ei ole erilaisista ohjelmista huolimatta viime vuosina laskenut. Maan yli 8000 asunnottomasta suurin osa kärvistelee pääkaupunkiseudulla. Nuorten asunnottomuus on kasvanut räjähdysmäisesti. Tällä hetkellä jo joka neljäs asunnoton on alle 25-vuotias. Ilmiön taustalla vaikuttaa etenkin pienten, kohtuu­hintaisten vuokra-asuntojen puute pääkaupunki­seudulla. Nuoria, kuten muitakaan asunnottomia ei saa jättää heitteille oman onnensa nojaan, vaan on ryhdyttävä ripeästi toimiin tilanteen ratkaisemiseksi tarjoamalla niin väliaikaista majoitusta kuin lisäämäl­lä pienten vuokra-asuntojen tuotantoa. Asunnotto­muus on hyvinvointiyhteiskunnan häpeätahra.

Edellisellä vaalikaudella asu­misen kustannuksia on nostettu monin erin tavoin. Harjoitettu asuntopolitiikka ei ole vastannut ihmisten erilaisiin tarpeisiin. Esimerkiksi lapsiperheillä, sinkuil­la ja senioreilla on usein erilaiset toiveet ja tarpeet asumisen suhteen.

Kaavoituksessa tulee ottaa entistä paremmin huo­mioon ihmisten asumisen toiveita, kuten pientalo­valtaisuutta ja puurakentamista. On huomioitava, että myös pientaloalueet on mahdollista kaavoittaa tehokkaasti, ekologisesti kestävällä tavalla ja siten, että niihin voidaan järjestää joukkoliikenneyhteydet.

Asuntopolitiikan pahimmat pullonkaulat ovat tällä hetkellä Helsingin seudulla, mutta muutakaan maata ei pidä unohtaa. Valtion taloustilanteen liikkumava­ran kavetessa asuntotuotannon edistämiseksi tulisi kehittää sellaisia malleja ja epäsuoria keinoja, jotka eivät vaadi valtion suoranaisia rahallisia panoksia. Lainsäädäntöä ja korkotukia pitää kehittää sellaiseksi, että ne kannustavat perinteisiä Ara-toimijoita uu­sien vuokra-asuntojen tuotannon käynnistämiseen. Lainoihin liittyviä rajoitusaikoja tulisi lyhentää. Näin tuotantoa saataisiin käyntiin jopa vähäisellä valtion suoralla rahallisella tuella.

Varsinkin Helsingin seutua vaivaavan tonttipulan ratkaisemi­seksi tarvitaan aktiivista kaavoituspolitiikkaa ja muun muassa veroporkkanoita. Kaavamääräyksissä on voitava ainakin joissain kohdin joustaa. Rakentaminen tarvitsee nyt omat normitalkoonsa.

Tulevan hallituksen on syytä laatia oma asuntopoliittinen toimenpideohjelma, jossa tavoitteena pitää olla, että asuntopolitiikan tilanne on parempi neljän vuoden kuluttua kuin tällä hetkellä.

Tämä koskee myös Helsingin seutua.